Oon aika huono muistamaan. Nyt jo alkaa vähän tuntumaan, etten oo ikinä ollukkaa missää Menorcalla. Oon vaan nähny tosi outoa ja pitkää unta.
En oikeen ossaa selittää, millanen olo. Toisaalta tuntuu, että en oo ollu poissa kotoa, toisaalta tuntuu, että oon ollu matkoilla monta vuotta. Kaikki on niin outoa ja samalla niin tuttua. Mikään täällä ei oo muuttunu, mutta mää oon eri ihminen. Ehkä sitä ei huomaa päällepäin, mutta siltä musta tuntuu. Haikeaa ajatella, että nyt koko matka on ohi.
Niinku sanoin hyvästit Menorcalle, on aika lopettaa myös tämä blogi. Ehkä kirjottelen joskus kuulumisia, ehkä alan pitämään tätä ihan vakituisesti. Kuka tietää. Mutta en aio ennää ressata kirjottamisesta. Kiitos kaikille, jotka on tätä jaksaneet lukea ja ellää mun kanssa yhtä elämäni hienoimmista ajoista.
Kävelen läheiselle aukiolle viemään roskia ennen lentokentälle lähtöä ja Suomeen paluuta. Kello ei oo ees vielä seitsemää, aurinko paistaa matalalta ja ilma on viileä. Taivas on synkkä, ja heti ku pääsen ulos ovesta alkaa vettä ripottelemaan. Paluumatkalla talolle hoksaan taivaalla sateenkaaren. Ehkä se on Menorcan tapa sanoa hyvästit.
Con amor, Heidi
