Yllätys!

Tämä tarina saa alkunsa siitä, ku lyötiin Tonin kanssa vetoa aiemmin tällä viikolla, saisko se mut perjantaina itkemään. Minä oon suomalainen, minä en näytä tunteita. Tosin täytyy myöntää, että oli pala kurkussa ku sain töissä koko aamun kuulla, kuinka huono oon tekemään töitä ja kuinka en ossaa mittää. Sitten kaikki käänty päälleen ja Toni sano jottai niin ihanaa, että tuun muistaan sen koko loppuelämäni. SILLON oli itku lähellä. Mutta vieläkkään en taipunu! Virnuilin vaan loppuaamun ku hullu :)

Ruokatauolle oltiin sovittu, että meen Tonin ja sen vaimon kotiin lounaalle. Lähettiin Tonin autolla, ja se sano suunnitelmien vaihtuneen: mentäiskin yhteen ravintollaan syömään. Okei, passaa mulle. Ihmettelin, miksei haeta vaimoa kyytiin, mutta kuulemma tavattais paikan päällä. Selvä. Lähellä ravintolaa näin parkissa samanlaisen auton ku meiän työvastaavalla on - outo sattuma! Parkkipaikkaa ei löytyny, joten mun piti mennä edeltä kertomaan, että Toni parkkeeraa auton ja tullee sitten perässä. Avasin oven, ja YLLÄRII! Koko työporukka istu siellä! Seisoin vähän aikaa monttu auki ovensuussa, yritin älytä että mitä ihimettä! Mitä tämä on! Ihania ihimisiä, ei voi muuta sanoa <3

Kaikki alko viikko sitten, ku ne oli päättäny järjestää yllätysillallisen mulle. Sitte tuli muita suunnitelmia, sain selville sen alkuperäsen ohjelman, ja luulin ettei se järjestyiskään. Lievästi sanottuna harmitti. Onneksi ne ei kuitenkaan luovuttanneet, vaan järjestivät tämän lounaan. Vielä myöhemmin sain kuulla, kuinka ne kaikki arvostaa mua ja ehottivat, että oisin vielä toiset neljä kuukautta. Ää!

Olo on vähän semmonen, etten oo tätä ansainnu. Oon niin onnellinen ja mielissään, että sain tuommosen työpaikan ja tuommoset työkaverit. Miten mää oon niin tyhmä, että haluan täältä lähtä?

Oli btw hyvvää ruokaa! Täytettyä munakoisoa ja jottai ihime sipsisuikaleita, pääruuaksi uppopaistettua kannaa :3

Con amor, Heidi

P.S. Ainakkaa vielä en oo hävinny meidän vetoa. Tosin 4 tuntia tätä vuorokautta jäljellä.