Ei sitä ossaa kuvitella. Ei se tunnu todelta. Suomi. Koti. Toisaalta muistan tarkalleen, millasta siellä on. Ilta-aurinko paistaa, nurmikko vihertää, sääsket pörrää ympärillä ja koira haukkuu. Toisaalta mietin, miten sopeudun takas. Ihan niinku joku mussa ois muuttunu, enkä mää ennää sovi siihen maisemaan.
Yhtenä päivänä kaverin kans jutellessa älysin, että Menorcalta lähteminen tuntuu paljon pahemmalta ku Suomesta lähtö aikoinaan. Sillon ainakin tiesi, että tullee neljän kuukauden kuluttua takas. Nyt en tiiä, millon pääsen seuraavan kerran tälle saarelle. Ja sitte ku tuun, onko kaikki muuttunu? Oonko vaan tavallinen turisti?
Edelleen on totta se, mitä sanoin heti alussa: Menorca on niinku toinen koti mulle. Lauantai-iltana menin satamaan kuvvaamaan täyskuuta, istuin muurilla ja kattelin merta. Tuntu että sydän särkyy just sillä hetkellä ja siinä paikassa. En ikinä osannu kuvitella, että täältä lähtö ois näin vaikiaa. Että viihtyisin täällä näin hyvin. Että tapaisin näin mahtavia ihmisiä ja kävisin näin upeissa paikoissa. Että hyvästien sanominen lentokentällä ois vaikein asia koko matkassa.
Onhan olemassa Facebook ja Skype, joiden avulla voi pittää yhteyttä. Mutta tiiän jo nyt ettei se tuu onnistuun. Luvataan, että jutellaan, mutta ajan myötä se vaan unohtuu. Ei kaikkia asioita pysty välittämään netin kautta, ja kanssakäynti on kylmempää ku kasvotusten. Pelottaa myös, että nämä ihmissuhteet laimenee. Ettei seuraavan kerran nähessä tullakkaa yhtä hyvin toimeen, ollaan vaan tuttuja jotka näkkee kerran kahdessa vuodessa.
En taho unohtaa. En taho päästää irti.
Con amor, Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti