Haluaisin nyt julkisesti ja kaikkien (=niitten harvojen, jotka mun blogia lukkee) edessä pyytää anteeksi sitä, etten ossaa pyytää anteeksi.
Anteeksi pyytäminen aiheuttaa lähes fyysistä tuskaa mulle. Vaikka riitelen äitin ja siskon kans tuon tuosta, ni mää en oo lähes koskaan se, joka pyytää anteeksi. Ootan mieluummin, että toinen osapuoli unohtaa tappelun aiheen, tai leikin ettei koko riitaa oo koskaan ollukkaan. Mää en oo pitkävihasta sorttia, joten se on ihmeellisen helppoa. Silti pitäs ymmärtää, että joskus loukkaan ihmisiä, ehkä pahemmin ku ite arvaankaan. Se on vaan niin vaikiaa myöntää olevansa väärässä.
Joskus ois silti hyvä olla ylpeilemättä ja sanoa anteeksi. Joten.
Anteeksi, jos oon koskaan loukannu jotakuta.
Anteeksi niistä kerroista, ku en oo käyttäytyny ystävällisesti.
Anteeksi, etten aina jaksa kuunnella tai neuvoa.
Anteeksi änkyröinnistä ja kiukuttelusta.
Anteeksi itsekeskeisyydestä.
Mutta en aio pyytää anteeksi sitä, kuka oon. En ikinä.
Con amor, Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti