Viimenen päivä Suomessa neljään kuukauteen. Valehtelisin, jos sanosin ettei jännitä. Vaikka oon suunnitellu tätä matkaa jo monta vuotta, unelmoinu kaikesta ja pelänny etten pääse, ni en oo oikiasti osannu hahmottaa juttua. Vasta tällä viikolla tuli ekan kerran semmonen paniikki, että apua. Makasin illalla sängyssä ja mietin, mitä hittoa mää oon tekemässä, oonko mää hullu?
Tosiasiahan on se, ettei tää oo iso juttu. Ihmisiä lähtee ulkomaille koko ajan, mua nuorempia ja kokemattomampia. Mutta on tää silti iso muutos mulle. En oo ikinä ollu perheestä erossa paria viikkoa kauempaa, ja ne on yks mun elämän tärkeimmistä asioista. Miten sitä nyt pärjää, ku kaikki pittää hoitaa ite? Ei voi kysyä äitiltä, että miten toimin näitten pankkiasioiden kans, tai kysellä iskältä lentoasioista. Toki yhteyttä voi pittää Skypen yms. kautta, mutta ei se oo sama asia.
Silti en oo missään välissä ees osannu kuvitella, että luovuttaisin. Ne jotka tuntee mut varmaan on samaa mieltä, että tietyissä asioissa ossaan olla jääräpää. Periksi antaminen unelmoinnissa vaan sen takia, että pikkasen pelottaa, ei vaan oo vaihtoehto. Haluan kokea elämässäni mahollisimman paljon, haluan tavata uusia ihmisiä, haluan oppia itestäni lissää.
Eli tässä sitä nyt ollaan. 10 tunnin päästä oon jo lentokonneessa. Ei paha, ei tunnu missään.
Con amor, Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti